17.3.2019

Koivu. Lapsuuteni kesälaitumella pihapiirissä kasvoi valtava koivu. Se oli oikeasti iso, ei vain lapsen perspektiivistä katseltuna. Lähitienoolla kaikki tiesivät koivun, jopa isohkon järven toisella rannalla asuvat erottivat sen muuta puustoa selvästi korkeampana jättiläisenä. Kukaan ei oikein tiennyt sen ikää, mutta vanhahan se oli. Tällaisiin mahtaviin maamerkkeihin liittyy usein tarinoita ja olen vasta jälkeen päin kuullut, että koivun kaatamisesta ajateltiin aiheutuvan huonoa onnea. Ja kaadettiinhan se.

Puusta katkeili myrskyjen aikana isojakin oksia, käsivarren paksuisia, mutta onneksi aivan sen alle ei oltu rakennettu mitään. Kohtuu lähellä oli kuitenkin alueen päärakennus, “Talo”, ja hieman etäämmällä “Aitta”. Jos salama iskisi koivuun tai se muuten vaan tuulessa kaatuisi, saattaisi sen murskaamaksi jäädä puolitusinaa pellavapäitä tai jokunen täti ja ehkä eno, jotka kesäisin lomiaan tuolla lähdevesijärven rannalla viettivät. Kukaan ei tiennyt oliko puu laho, mutta jossain vaiheessa joku päätti, että enää ei riskeerata puuvanhuksen kanssa. Turvallisempi se olisi saunapuiksi pilkottuna.

En oikein muista sitä järkytystä, minkä tieto koivun kaatamisesta sai aikaan, mutta jotain suurta sen mukana katosi. Maamerkkiä ei enää ollut. Enää ei takapenkiltä huudettu: “Koivu näkyy!”, kun auto sukelsi pitkän ajomatkan päätteeksi metsästä piha-alueelle. Koivu ei enää ollut tarkkailemassa hikoilevien auringonottajien (aikuiset) lekottelua ja uintireissuilla kohmettuneiden, pavuiksi paahtuneiden (lapset) lämmittelyä. Puu ei ollut luomassa pitsimäistä varjoaan, eivätkä sen oksat enää suhisseet tuulessa.

Kohta neljä vuotta sitten, loppukesän aikaan, huomasin parvekkeella orvokkiruukussa kasvavan koivun taimen. Tuuli oli kuljettanut, ehkä lähikalliolla kasvavasta koivusta, ruukkuun siemenen, joka oli kotiutunut paikalleen ja alkanut kasvaa. Risu tökötti orvokkien keskeltä viidentoista sentin mittaisena. Ei mikään kaunistus, mutta pieni koivu! Päätin antaa sille mahdollisuuden.

Avonainen parveke on varsin armoton talviaikaan ja vain sitkeimmät kasvit siellä talvehtivat. Ruukku, jossa koivu aloitteli kasvuaan oli kohtalaisen iso, mutta arvelin silti sen hennon juuriston paleltuvan pakkasten aikaan. Ja kuinkas sitten kävikään? Kevät toisensa jälkeen silmut puhkeavat ja koivu viheriöi koko kesän, kunnes syksyllä kellastuttaa lehtensä. Pituutta taimella on nyt jo pari metriä. Enkä ainoastaan minä, vaan myös kuopukseni jaksaa kaivautua parvekkeelle ihmettelemään ensimmäisiä puhjenneita silmuja - se on edelleen elossa!

Parvekekoivu ei koskaan kasva jättiläiseksi, kuten muistojeni koivu, mutta se on kuitenkin koivu. Aivan eri asia, kuin että ruukkuun olisi kylväytynyt leppä. Ja kyllä, edelleen sukulaisten kanssa tavatessamme saattaa puheemme kulkeutua koivuun. Olen kertonut heille parvekekoivuni tarinan ja se ymmärrettävästi herättää kaikissa suuresti sympatioita.

Mikäli sinua kutkuttaa itsellesi merkityksellisen puun kasvun seuraaminen, niin suosittelen tutustumaan vaikkapa Mustilan arboretumiin, jossa myydään Suomen ilmastossa menestyvien puiden taimia. Siemenen kylväminen itse on myös jännittävä vaihtoehto. Tammen ystävänä voit esimerkiksi kerätä muutaman tammenterhon syksyllä talteen ja istuttaa kevään tullen multaan. Linkistä löydät Aarno Kasvin vinkit.

http://www.mustila.fi/taimi_siemenmyynti
https://yle.fi/uutiset/3-7538103
https://www.dendrologianseura.fi/