Muistan, kun ensimmäisen kerran seisoin niittykatolla. Korkealla kaupungin yllä tuuli taivutti vienosti heiniä, kun hämmästelin katolle levinneiden kukkien keltaista, punaista, purppuraa. Aurinko porotti ja oli hiljaista, liikenteen ääni ei ulottunut korkeuksiin. Jos kyseessä ei olisi ollut työtehtävä, paikka olisi ollut loistava rentouttavalle ja rauhalliselle lepohetkelle eväineen kaikkineen. Olimme kuitenkin tulleet laskemaan kämmeköitä.
Katto oli tutkimuskäytössä, eikä luvaton oleilu siellä ollut tietenkään sallittua. Turvallisuussyistä katon reunalta piti pysytellä etäällä, 3-5 metrin päässä, sillä suojakaiteita ei ollut. Tarkoituksenamme oli selvittää, menestyykö kämmekkä rakennetulla niityllä. Toimistotalon katolla olleen soran päälle oli tuotu laatikoittain rakennustyömaan tieltä kaivettua niittyä. Jotta kasvualuetta saatiin luotua mahdollisimman paljon, eikä katolle jouduttu kuormaamaan liiaksi painoa, oli pohjaksi levitetty myös keveitä kuitulevyjä, jotka oli peitetty ohuesti maa-aineksella. Lopuksi oli istutettu sinne tänne työmaalta pelastettuja niittykasveja, joiden joukossa kasvoi myös muutama kämmekkä.
Neliö neliöltä kävimme kasvillisuuden läpi ja toden totta, muutamassa vuodessa kämmeköiden määrä oli kasvanut merkittävästi.
Myöhemmin sain myös ilokseni nähdä, että erään vanhan vesilaitoksen vesisäiliöiden viherkatoille oli vuosikymmenien aikana kasvanut satojen kämmeköiden niityt. Ne olivat saaneet kasvaa häiriöttä ja löytyneet vasta siinä vaiheessa, kun säiliöiden kattoremonttia oli alettu suunnitella. Onneksi joku äkkäsi kertoa aarteesta eteenpäin, jotta pelastussuunnitelma ehdittiin tehdä.
Kävin myös katolla, jonne töyhtöhyyppä oli tehnyt pesän ja muninut neljä munaa. Töyhtöhyypästä iloittiin, koska niittyjen käytyä harvinaisiksi ja maapetojen lisäännyttyä lintujen kanta oli taantunut. Pulmana nyt kuitenkin oli, että katto oli matalakasvuisella maksaruoholla päällystetty, eikä linnunpoikasille löytynyt lähettyviltä minkäänlaista suojaa. Ne eivät kuoriuduttuaan selviytyisi auringon paahteelta. Näytti siis pahasti siltä, että turvallinen ja rauhallinen katto koituisi poikasten tuhoksi, jollei jotain keksittäisi avuksi. Ja toki keksittiin.
Mahdollisimman vähän pesivää lintua häiriten katolle rakennettiin pari kymmenen metriä pitkää vallia. Niille istutettiin korkeita ruohotuppaita ja niittykasveja. Toivottiin, että pesäpakoiset poikaset kipittäisivät kasvamaan niiden suojaan. Toteutus ja suunnitelma onnistui! Kuukauden kuluttua katolta lennähti neljä nuorta, katolla kasvanutta töyhtöhyyppää.
Haaveeni katosta rentoutumispaikkana elää yhä. Tällä hetkellä katot ovat hukkatilaa. Mielestäni olisi kaunis ajatus, että ottaessamme palan maata rakennuksiamme varten siirtäisimme luonnolle kasvutilaa katolle. Olisi paikka kasveille, hyönteisille, linnuille - ja asuintaloissa myös meille ihmisille. Huolellisesti suunnitellut, turvalliset viherkatot niittyineen ja pienine viljelyksineen tekisivät kaupunkiasumisesta monipuolisempaa, ja viherkaistaleet antaisivat eliöstölle mahdollisuuden liikkua ja luoda omia yhdyskuntiaan.
Pienen niityn voi perustaa myös omalle kotipihalle (ja miksei isommankin). https://www.aarnitaito.fi/pihasuunnittelu
Suomessakin kasvaa kämmeköitä ja ansiokkaasti kirjataan havaintoja talteen. Tutustu ihmeessä, jos löytöretkeily kiinnostaa:
http://kammekat.tripod.com/lajit.htm
Itsellenikin tuttu viherkatto Sveitsissä päässyt artikkeliin, jossa kerrotaan muun muassa, että viherkattojen rakentamiseen voidaan myös kannustaa ja ohjata:
https://yle.fi/uutiset/3-7213356
Löysin ilahduksekseni blogipostauksen lukuisien kuvien kera viherkatoista, joilla itsekin olen päässyt käymään. Kurkkaa ja ihastu:
https://land8.com/top-5-green-roofs-from-switzerland-tour/